Neuloosi

Nyt on iskenut pahemman tai ehkä kuitenkin paremman laatuinen neuloosi. Eli parit kolmet kirjokintaat, yhdet kirjosukat ja pari kirjoneulepipoa jo valmiit ja hyvää vauhtia valmistumassa kirjoneulekaarokepusero. Ja kaikki alkoi siitä, kun ymmärsin, että olin neulonut viimeksi lapasia about kolmekymmentä vuotta sitten ja sukkia vieläkin aiemmin. Eli en enää osannut kantapäätä enkä peukaloa, totesin. Ei kun opettelemaan uudestaan ja onhan tuo siunattu netti olemassa, googlettamaan vaan.  Nyt sujuu sukka kantapäineen ja lapanen peukaloineen.
Tämä menee varmaan ohi kevääseen mennessä, oikeastaan taimetusvaiheen aikoihin, silloin kaikki aika kuluu taimilaatikoita edestakaisin ulos ja sisään siirrellessä.
Kirjat siis jääneet vähemmälle, oikeastaan pitäisikin hankkia äänikirjoja, niitä olisi mukava kuunnella lankojen kanssa ährätessä, television ohjelmatarjonta kun ei ole juurikaan meikän mielestä kovin kummoista.

Kadonnut vuosi

Taas katosi vuosi, onneksi nyt vain yksi. Edelliskerralla vaitiolo venyi neljäksi vuodenkierroksi. Kirjoja kyllä on luettu, mutta aatosten jakaminen blogiksi asti ei onnistunut. Osa joululahjakirjoja odottaa vielä avaamistaan, ehkä niistä saan  tekstiksi saakka purettua mietteitäni lukemastani. Leena Krohnin Hotel Sapiens, Jean Rhysin Herra Mackenzien jälkeen, Granta 1 ja Narrien laiva ynnä muutama muu....

Jospa tämä kevääseen kääntyminen piristää, ihana vaikkakin vähäinen lumipeite tuo valoa, ja kimaltaa häikäisevässä auringonpaisteessa, ainakin tänään. Ihastelin valkohäntäpeuraa ikkunan alla, hakevat varmaan suojaa tuulelta suurien kuusien keskeltä. Mahtaakohan peurat syödä myös auringonkukan siemeniä ja pähkinöitä ynnä muita linnuille laitettuja syötäviä, kun peurat näkyvät sisällyttävän lintujen ruokintapaikan kierrokselleen?  Kaunis eläin, mutta ei ymmärrä olla syömättä hedelmäpuita ja istuttamiani vaahteranalkuja, eli kaikki on suojattava kanaverkkohäkkyröillä.

 Tahti tiivistyy blogikirjoittamisen suhteen!

Vieras eli miten ihminen katoaa itseltäänkin

Viimeisin kirja kädessäni on ollut Riikka Pulkkisen Vieras. Pidin aikoinaan hänen varhaisemmista teoksistaan Raja ja Totta, ja hieman harmittelen, etten ehtinyt nähdä Totta-näytelmäversiota KOM-teatterissa. Sinänsä Riikka Pulkkinen ei kuulu lempparikirjailijalistalleni, mutta olen periaatteessa sitä mieltä, että Finlandia-ehdokkaat ja etenkin esikoiskirjapalkintoehdokkaat kuuluu edes kahlata läpi, ikäänkuin yleissivistyksen nimissä. Esikoiskirjailijastatus on kyllä paljon kiinnostavampi, koskaan ei tiedä mitä on tulossa!

Mutta Vieras. Alku oli lupaava, yllätyksiä lupaava. Kaukokaipuu kuolemanpelkokauhun vauhdittamana valtaa kunnon Maria-papin ja hän ottaa muitta mutkitta lipun laivaan kuin kuka tahansa spasta ja buffetista lumoutunut ruotsinlaivamatkalainen. Pois taakse unohtuivat isä, veli ja rakas sietämätön aviomies. Kaiken uskonsa menettäneen kapinaako?
Paluu juurille, äidin juurille, jatkui Arlandasta Manhattanille Melanien vuokra-asuntoon kämppäkaveriksi pohtimaan Melanien piilotettuja murheita.

Äärettömän monipolvinen, filosofista, teologista pohdiskelua sisältävä teos, joka minun ehkä kannattaa lukea uudestaan joskus myöhemmin, sillä  kirjan kokonaisuus hajosi ja lukemiseni kävi raskaaksi ja ahdistavaksi näiden pohdintojen äärellä ajoittain. Kenties kuva oli liiankin lähellä  lapsuuteni ja nuoruuteni pienten kyläyhteisöjen ahdistavaa uskonnollisuutta ja synneillä pelottelua.

Tässä ajassa teos liikkui: Maria itse  oli perinyt maahanmuuttajan sielun jo äidiltään ja tunsi läheisen maahanmuuttajatytön murheet ja turhautui niin yhteiskunnan, kirkon kuin omaankin voimattomuuteensa ennakkoluulojen muuttamiseksi. Mutta lopussa kaikki hyvin tai ainakin paremmin.
 
"Viisi aistia. Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin viisi aistia ja yhden päivän? Ei kaipuita, ei ounailuja. Olen onnellisempi kuin aikoihin.Ihminen voi astua tuntemattomalle maalle. Maa ottaa hänet vastaan. Hän on vieras niinkuin on vieras itselleenkin, niinkuin kantaa itsessään sitä vaiteliasta outoa, jolle ei ole nimeä." (Lainaus kirjan kansilehdeltä.)

Kannatti kyllä lukea, aina kannattaa....

Hiljaisuus päättyy?

Melkein päivälleen on yllättäen vierähtänyt neljä vuotta edellisestä bloggauksesta. Lukeminen ei ole tauonnut, mutta elämä on tyrkännyt eteen muuta mietittävää, eikä niitä tuntoja välttämättä ole ollut halua muille jaella. Lupaan, ettei seuraavaa tekstiin mene yhtä pitkää aikaa....

Joulupukin pikku apulainen

Jouluihminen? Kyllä vaan, nyt on oltu tonttu Torvelana ja tilattu kirjakerhosta monen sortin painotuotetta. Luulen, että valikoima ilahduttaa muitakin kuin allekirjoittanutta. Nimiä ei voi tässä mainita, eihän ne muuten yllätyksiä ole ja joululahjan, niin kuin lahjan yleensäkin kuuluu olla ylläri. Puolet saajan ilosta on odotuksen jännitystä ja toinen puoli hyvää mieltä, toivottavasti! On niitä epämiellyttäviäkin ylläreitä, ja muitakin kuin ne iänikuiset käytännöllishyödylliset alusvaatteet, yöpaidat ja villasukat lapsena. Kaiken lisäksi yleensä omatekoiset eli nykymaailman aikaan suuresti arvostamaani käsityötä. Mutta jokunen vuosikymmen sitten olisi kaupasta ostettu ollut tosi siistiä ja jos vielä muovista, aina vaan coolimpaa!
Luulen, että saan oman joulun odotuksen tunteeni ja joulumieleni taas palaamaan jahka saan itselleni aikaa taas niiden pienten, omien kätösten avulla valmistamieni muistamisten askarteluun. Jotain kaunista, pehmoista, valoisaa, läheistä lämpimin ajatuksin muistavaa....ei vaan taida olla tällä vuosikymmenellä noille enemmälti aikaa.

Muuten, olipa kiva huomata, ettei uusi nobelisti ollut kirjahyllyssäni tuntematon suuruus, joskus vuosia sitten Le Clezion Kuume vei mukanaan ja nyt on sitten tullut aika viimeistään tutustua hänen tuotantoonsa laajemminkin. Suomeksikin tulee varmaan ilmestymään lisää hänen teoksiaan.

Joululahjakirjapähkäilyä

Maisema täällä maalla on saanut taas kerran lumivalkopeitteen, tuskin se kauaa kestää. Jos saisi toivoa edes jouluun saakka hieman valoisuutta luontoon, kiitos! Joulu hyökkää päälle tuota pikaa, onnistuisiko tilanteen rauhoittaminen toisenlaisella joululla. Vain ja ainoastaan yksi kirja per naamari joululahjaksi ja kun omansa lukenut pyhien ratoksi ja ajankuluksi, niin sitten vaihdetaan keskenään. Tulee sopivasti eri-ikäisten mieltymysten mukaista, eri genrejä olevaa kirjallisuutta nautituksi, osa lukaistuksi ehkä hutaisten läpi, osasta löytää itselleenkin yllätykseksi uusia lemppareita. Kasvattavaa ja uusia ajatuksia antavaa...ei sitä aina jaksaisi kasvaa...
Kirjalahjojen mietinnässä tulee aina hiukka pulmia, sitä mukaa kuin omat lapsoset ovat varttuneet, on tatsi nuorempaan ikäpolveen kadonnut. Mitä mahtavat pienet pojat Risto Räppääjän jälkeen lukea? Entä teini-ikäiset mopoja rassaavat tekniikan ihmeet?
Jos tätä joku lukee, pls, vihjeet enemmän kuin tervetulleita!

Vihdoinkin

Hassu juttu, kuinka synkeän pimeänä syystalven päivänä synkeääkin synkeämmät runorimssut kohentavat oloa. On kuin olisi löytänyt myötäeläjän vierelleen jakamaa tätä pimeyttä ja samalla se kuin puolittuu...eikä tunnu olokaan enää niin masentavalta. Ehkä siellä jossain pilkottaa keväisen auringon ensimmäinen hento säde.
Niin vaan surullisimmat säkeet käteen ja makustelemaan, kyllä se siitä suttaantuu. On kuin savolaisten hommat kuunaan, tekemistä vaille valmista!