Vieras eli miten ihminen katoaa itseltäänkin

Viimeisin kirja kädessäni on ollut Riikka Pulkkisen Vieras. Pidin aikoinaan hänen varhaisemmista teoksistaan Raja ja Totta, ja hieman harmittelen, etten ehtinyt nähdä Totta-näytelmäversiota KOM-teatterissa. Sinänsä Riikka Pulkkinen ei kuulu lempparikirjailijalistalleni, mutta olen periaatteessa sitä mieltä, että Finlandia-ehdokkaat ja etenkin esikoiskirjapalkintoehdokkaat kuuluu edes kahlata läpi, ikäänkuin yleissivistyksen nimissä. Esikoiskirjailijastatus on kyllä paljon kiinnostavampi, koskaan ei tiedä mitä on tulossa!

Mutta Vieras. Alku oli lupaava, yllätyksiä lupaava. Kaukokaipuu kuolemanpelkokauhun vauhdittamana valtaa kunnon Maria-papin ja hän ottaa muitta mutkitta lipun laivaan kuin kuka tahansa spasta ja buffetista lumoutunut ruotsinlaivamatkalainen. Pois taakse unohtuivat isä, veli ja rakas sietämätön aviomies. Kaiken uskonsa menettäneen kapinaako?
Paluu juurille, äidin juurille, jatkui Arlandasta Manhattanille Melanien vuokra-asuntoon kämppäkaveriksi pohtimaan Melanien piilotettuja murheita.

Äärettömän monipolvinen, filosofista, teologista pohdiskelua sisältävä teos, joka minun ehkä kannattaa lukea uudestaan joskus myöhemmin, sillä  kirjan kokonaisuus hajosi ja lukemiseni kävi raskaaksi ja ahdistavaksi näiden pohdintojen äärellä ajoittain. Kenties kuva oli liiankin lähellä  lapsuuteni ja nuoruuteni pienten kyläyhteisöjen ahdistavaa uskonnollisuutta ja synneillä pelottelua.

Tässä ajassa teos liikkui: Maria itse  oli perinyt maahanmuuttajan sielun jo äidiltään ja tunsi läheisen maahanmuuttajatytön murheet ja turhautui niin yhteiskunnan, kirkon kuin omaankin voimattomuuteensa ennakkoluulojen muuttamiseksi. Mutta lopussa kaikki hyvin tai ainakin paremmin.
 
"Viisi aistia. Mitä muuta ihminen tarvitsee kuin viisi aistia ja yhden päivän? Ei kaipuita, ei ounailuja. Olen onnellisempi kuin aikoihin.Ihminen voi astua tuntemattomalle maalle. Maa ottaa hänet vastaan. Hän on vieras niinkuin on vieras itselleenkin, niinkuin kantaa itsessään sitä vaiteliasta outoa, jolle ei ole nimeä." (Lainaus kirjan kansilehdeltä.)

Kannatti kyllä lukea, aina kannattaa....

Hiljaisuus päättyy?

Melkein päivälleen on yllättäen vierähtänyt neljä vuotta edellisestä bloggauksesta. Lukeminen ei ole tauonnut, mutta elämä on tyrkännyt eteen muuta mietittävää, eikä niitä tuntoja välttämättä ole ollut halua muille jaella. Lupaan, ettei seuraavaa tekstiin mene yhtä pitkää aikaa....